Yleinen

Pääsiäisessee: Marttyyriys ei kuulu perhe-elämään

Joskus tulee kiusaus ajatella, että miksi tämä kaikki ikävä tapahtuu juuri minulle. Ajatella, että minä olen tässä se, joka joutuu kaiken hoitamaan ja kaiken taakan kantamaan. Kiusaus kokea itsensä viattomaksi uhriksi perhe-elämän alttarilla eli itse itsensä oikeuttama marttyyriys on kuitenkin haitallista, jopa omalle itselle. Kotimarttyyri voi joutua oman vainonsa uhriksi.

Hyvää pääsiäistä, rakkaat lukijat. Tänään on pitkäperjantai, joka on kristittyjen virallinen vuotuinen surujuhla. En ole kristitty, en minkään uskontokunnan jäsen, mutta pääsiäinen ja etenkin pitkäperjantai on se ajankohta, jolloin uskon tavoittavani kristillisyyden ja siihen liittyvän hengellisyyden ainakin auttavasti. Iso kiitos siitä kuuluu Johann Sebastian Bachille, jonka säveltämä musiikki on auttanut minua tavoittamaan sellaisia järjen ylittäviä tasoja, joiden kautta kristillisen hengellisyyden ymmärtäminen on tullut minullekin mahdolliseksi.

Ehkä on kuitenkin hyvä ensin selittää, miten kaikki tämä liittyy tähän blogiini, joka käsittelee pääasiassa hyvin arkisia vanhemmuuteen ja etenkin erityisvanhemmuuteen liittyviä ajatuksia. Tarkoituksenani on nimittäin nostaa tänä pääsiäisenä esille yksi teema, joka on tietenkin olennainen osa pääsiäiskertomusta mutta samalla myöskin melko tuttu asia perhe-elämässä. Kyseinen teema on marttyyriys.

Arjen sankari ei ole marttyyri

Kuten hyvin tiedetään, Jeesus on Raamatun kertomuksen mukaan marttyyri. Kertomuksen mukaan hän syyttömänä ja uskostaan kiinni pitäen joutui ristille. Tästä marttyyrikuolemasta kristityt johtivat yhden uskontonsa tunnusmerkkisen piirteen: sovituksen. Marttyyristä tuli kaikkien uskovaisten sijaiskärsijä. Ja se on aika kätevää!

Mutta kuten myös hyvin tiedetään, kotona perheensä edestä uhrautuva vanhempi ei ole oikea marttyyri. Vaikka joskus voi tuntuakin siltä, että juuri minun niskaani kaatuvat kaikki kotityöt tai että juuri minä joudun kantamaan niskassani perheeni taakan, lasteni vaikeudet ja syyllisyyden tuskan. Se ei vielä kuitenkaan tee kenestäkään jonkin jalon periaatteen vuoksi kärsivään marttyyriin verrattavaa ilmestystä.

Kristillisen kertomusperinteen mukaan Jeesus sovitti hengellään kaikkien jälkeläistensä synnit. Aika kova jätkä! Mutta kenenkäs syntejä sovittaa kotitöitä uurastava, puolisoaan moittiva ja uhrautumistaan korostava arkimarttyyri? No eipä vittu kenenkään! Itse itsensä marttyyriksi asettaminen on usein itsesäälistä huomionhakua tai luovuttamista uupumuksen edessä. Kumpikaan ei kannata.

Meissä kaikissa taitaa olla vähän marttyyrin vikaa. Toiset tekevät numeron siitä, kun joutuvat siirtämään oman elämän hetkeksi sivuun hoitaakseen yllättäviä perheasioita tai kotitöitä. Osa taas saattaa nähdä koko elämänsä tarkoituksen lapsille uhratun ajan, energian ja rahan kautta.

Jaa olenko minäkään tässä asiassa synnitön? Luoja paratkoon en! Heittäköön ensimmäisen kiven se, joka ei koskaan ole marttyyrin viittaa laittanut itse omille harteilleen lasten ja kotitöiden edessä. Siihen joukkoon en todellakaan kuulu itsekään. Erityisvanhemmuuskaan ei voi olla syy korottaa itseään marttyyriksi.

Montakohan kertaa olen vedonnut siihen, että juuri minun on päästävä töihin, vaikka lapset ovat kipeinä. Minun työni on niin tärkeää, että en voi olla poissa. Kukaan ei tee minun töitäni sillä aikaa, projektit eivät etene. Kuitenkin vaimoni työskentelee hoitoalalla, huolehtii konkreettisesti ihmisten terveydestä. Joo, häntä kyllä sijaistetaan tarpeen tullen, mutta hän kuitenkin työskentelee aidosti elämän ja kuoleman kanssa. Toisin kuin minä, joka aiheutan korkeintaan lievän pettymyksen jollekin, jos olen päivän tai kaksi töistä poissa.

Erityisesti marttyyri kuluttaa kuitenkin itseään. Itsensä kokeminen uhriksi on kuormittavaa ja estää aktiivisen ratkaisujen etsimisen. Apua on vaikeampi ottaa vastaan, jos kärsimyksestä tulee pakollinen osa omaa identiteettiä. Kotimarttyyri voi jopa rakastua omaan kärsimykseensä niin paljon, että siitä luopuminen voi tuntua koko elämän tarkoituksen menettämiseltä. Ihmisestä tulee oman vainonsa uhri.

Armollisuudessa piilee oikea sanoma

Marttyyreiksi on nostettu aikojen kuluessa ihmisiä, jotka ovat uskoneet edustamansa aatteen tekevän ihmiskunnasta paremman. Pyrkimys korkeampaan hyvään erottaa todellisen marttyyrin omaan itseensä keskittyvästä kotimarttyyristä. Tähän arvostettuun kerhoon on harvoin päästy uhrautumalla jäädä kotiin hoitamaan omia flunssaan sairastuneita lapsiaan.

Meillä on myös historia täynnä vanhempia, jotka ovat todella joutuneet uhrautumaan perheensä vuoksi tai joutuneet kärsimään, koska todellisten vaikeuksien edessä apua ei ole ollut tarjolla. Heitä on yhä vieläkin. Näillä vanhemmilla olisi oikeaa syytä pitää itsestään meteliä, mutta useimmiten he tietävät, että uhriutuminen ei auta heitä mitenkään. Kaikki energia on käytettävä valittamisen sijaan selviytymiseen päivästä toiseen.

Useimmilla meistä on kuitenkin mahdollisuuksia valita tai edes etsiä vaihtoehtoja. Tai ainakin mahdollisuus kieltäytyä laittamasta marttyyrin viittaa ylleen. Olla terveellä tavalla itsekäs ja laittaa uhrautumiselleen rajat. Huolehtia itsestään ja pitää aktiivisuuttaan yllä.

Vaikka en kristitty olekaan, niin ymmärtääkseni pääsiäisen sanoma ei ole, että meidän kaikkien tulee kärsiä. Sanoma on siinä armollisuudessa, että olemme vapautettuja kärsimyksestä. Kärsimystä on jokaisen elämässä, mutta siihen ei ole pakko jäädä nöyränä jumittamaan. On lupa pyrkiä vapautumaan siitä. Marttyyriltä se ei enää onnistu – ainakaan omasta armosta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.