Järki & tunteet, Yleinen

Oletko jo tehnyt sovinnon itsesi kanssa?

Se aika, kun vuosia sitten aloimme tajuta A:n olevan monin tavoin poikkeava lapsi, oli aikamoista myllerrystä. Tutkimuksia toistensa perään, liikuimme asiantuntijalta toiselle, yksiköstö toiseen. Samaan aikaan pääni sisällä kulki toinen, vielä pahempi myllerrys: itsesyytöksiä, pelkoa, voimattomuutta, epävarmuutta, häpeää, mutta samaan aikaan uteliaisuutta ja helpotusta siitä, että olimme edes jonkinlaisen avun piirissä.

Tuo aika oli hyvin intensiivistä. Oli opeteltava ymmärtämään omaa lastaan ja samalla työstettävä omia asenteita, taitoja ja näkemyksiä vanhemmuudesta. Huoli omasta lapsesta pakotti jaksamaan, mutta samalla kynttilän toisessa päässä paloivat omat voimavarat ja oma elämä. Suunnittelemani tulevaisuus ja valitsemani elämäntapa menivät haluamattani uusiksi.

Uhrauksista alkoi seurata katkeruutta. Miksi juuri minulle piti käydä näin? Itsesyytökset alkoivat kehittyä salaa itseinhoksi. Olenko tosiaan näin huono vanhempi? Väsymys ja uupumus ruokkivat itsensä välillä epätoivoon asti. Tätä paskaako tulee koko elämäni olemaan?

 

Arvet jäivät

Vuosien myötä elämä alkoi kuitenkin hahmottua ainakin jotenkin urilleen. A:n diagnoosit tarkentuivat autismikirjoksi ja Touretten syndroomaksi, tukiverkosto alkoi vakiintua ja sopeutumisponnistelut auttoivat hallitsemaan paremmin arvaamattomiakin muutoksia. Vaikka paluuta vanhaan ei enää ollut, elämä tuntui useimmiten jo hallittavalta.

Mieleni eli kuitenkin jatkuvaa kriisiä. Se alkuvaiheen shokki ja risainen elämä oli jäänyt päähäni elämään. Kaikki ne oudot ja vaikeat tunteet ja ajatukset, joita oli pitänyt sietää, olivat jääneet käsittelemättä. Siellä ne yhä painoivat ja estivät löytämästä merkitystä tälle ainoalle elämälleni. Olin juuttunut selviytymistilaan, vaikka halusin jo päästä luovaan tilaan rakentamaan sellaista elämää, jota haluaisin elää.

Uuden vaihteen saaminen edellytti kuitenkin ensin arpien löytämistä. Oli kohdattava kaikki se kuona, omat heikot kohdat, menneet virheet ja kipeältä tuntuneet tapahtumat, jotta mahdollisuus edetä elämässä avautui uudelleen. Oli itsessään jo suuri oivallus tajuta, että se mikä minua eniten painoi, olikin minussa itsessäni. Mutta sen lisäksi oli vielä tartuttava itseensä kiinni ja tehtävä vaikea matka sisimpäänsä.

 

Kirjoittamalla eheäksi

Aloitin sisäisen matkani siinä vaiheessa, kun pystyin ajattelemaan vilpittömästä, että oli miten oli, olen varmasti ihan hyvä ihminen. Tähän ajatukseen tukeutumalla pystyin kohtaamaan pelkoni, ahdistukseni, häpeän, kielletyt tunteet, menneisyyden virheet, heikkouteni ja oman vajaavaisuuteni vanhempana. Se armollisuus itseä kohtaan, jota aina peräänkuulutan, ei ole positiivisen muutoksen seuraus vaan sen edellytys.

Paras tapa minulle käsitellä itseäni ja maailmaa on kirjoittaa. Siispä aloin kirjoittaa kokemistani asioista ja tuntemistani tunteista. Paperille piirtyi kuva erityisvanhemmasta, mutta tuo kuva ei näyttänytkään niin lohduttomalta kuin olin ajatellut. Aika nopeasti tajusin, että tämä on jotain, jota minun pitäisi saada itseni lisäksi kerrottua myös läheisilleni, ystävilleni ja ehkä muillekin vanhemmuuden kanssa kamppaileville ihmisille. Syntyi Erityisvanhemman korjaussarja, blogi erityisvanhemmuudesta.

Kirjoittaminen on ollut yhtä aikaa sekä helppoa että vaikeaa. Näiden asioiden käsitteleminen repii ja parantaa, rikkoo ja korjaa, ahdistaa ja palkitsee. Viime kädessä olen kuitenkin kokenut olevani paljon eheämpi. Kirjoittamalla olen päässyt paremmin sopuun itseni kanssa, saanut tarvittavaa etäisyyttä ja suhteellisuudentajua. Hiljalleen olen siirtynyt vaiheeseen, jossa omaa elämää voi taas rakentaa omien ihanteidensa ja toiveidensa mukaan, mutta tätä matkaa joudun taittamaan vielä pitkään.

Pääasia on kuitenkin, että sovun löytäminen itseni kanssa on edennyt pitkälle. Tunnen olevani paljon vahvempi, energisempi ja rennompi kuin ennen. Ei se tietenkään joka hetki siltä tunnu. Se sama erityisvanhemman arki on läsnä joka päivä kuormittamassa ja väsyttämässä, mutta suhtautumiseni siihen on muuttunut. Vaikka huonoja päiviä ja aikoja tuleekin säännöllisesti, osaan jo olla paremmin sinut sen kanssa.

Ja tämä on tärkeintä: vasta kun on sovussa itsensä kanssa, voi olla sovussa ympäristönsä kanssa. Mitä paremmin olen onnistunut kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan itseäni, sitä parempi isä ja puoliso olen ollut perheelleni.

Oletko sinä jo tehnyt sovinnon itsesi kanssa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *