Oireet & elämä, Yleinen

Millainen on oikein huono päivä lasten kanssa?

Aina silloin tällöin joku kysyy, minkälaisia minun päiväni ovat lasten kanssa. Vastaus on, että riippuu ihan päivästä. Kun on oikein huono päivä, yritän ajatella, että voisi sitä huonomminkin mennä. Hahmottelen tähän seuraavaksi nyt sellaisen päivän.

Aamu alkaa suoraan siitä, mihin ilta loppuu. Yö ei koskaan tulekaan. Olemme hoitaneet kotitöitä puolille öin asti ja vihdoin kaatuneet rättiväsyneinä sänkyyn. Mutta juuri kun olemme siirtymässä höyhensaarille, kömpii nuorimmainen lapsistamme väliimme ja ilmoittaa kuuluvalla ja pirteällä äänellä, että nyt on aamu. Älykkäänä ihmislajin edustajana ja vanhempana sitä tietysti alkaa sitten inttää alle kaksivuotiaan lapsen kanssa aamun oikeaoppisesta määritelmästä. Lopulta sitä päätyy nukkumaan yönsä katkonaisesti lapsen potkiessa kylkeen. Aamuyöstä sitten havahdun siihen, että vieressä nuokkuu toinenkin lapsi ja tyynyn on vienyt kissa. Kylkeen on tullut kivulias mustelma. Lisäksi yksi lapsista ilmoittaa pissanneensa yöllä sänkyyn. Väsyttää.

Aikaisen aamuherätyksen hyvä puoli on se, ettei ole sentään sinä aamuna myöhässä. Tai niinhän sitä luulisi. Kun tulee aika pukea ulkovaatteet ylle, on yhdellä vielä yövaatteet päällä, toisella hanskat hukassa, kolmannella kakka housussa, neljäs ”ei jaksa mitään” ja A raivoaa ja riehuu, koska nyt sattuu vaan olemaan huono aamu. A:n raivostumisen seurauksena paikkaan pikkuveljen vuotavan nenän ja kerään rikotun peilin sirpaleet lattialta. Kypsänä aikuisena hoidan tilanteen lopulta tietysti huutamalla, määräämällä pelikiellon ja varmistamalla, että kaikkien päivä on varmasti pilalla jo ennen kodista poistumista.

Päiväkodilla huomaan, että yhden lapsen retkieväät ovat unohtuneet kotiin, yhdeltä lapselta puuttuu edelleen ne hanskat, vaihtovaatteita ei ole tarpeeksi ja ylipäätään olen epäonnistunut kaikessa, missä muiden lasten vanhemmat onnistuvat. Poistun häpeästä punaisena päiväkodilta ja suuntaan A:n kanssa lastenpsykiatrian päiväosastolle. Matkalla saan A:lta kuulla olevani paska, homo, idiootti, ilkeä ja että minun pitäisi kuolla. Sanon, että kyllähän minä ennen pitkää kuolenkin, mutta A:n mielestä pitäisi kuulemma kuolla heti. Olemme unohtaneet taas antaa A:lle lääkkeet. Osastolta lähtiessäni tunnen syyllisyyttä, koska olen vain niin pirun helpottunut päästessäni lapsista päiväksi eroon.

Käyn työpaikalla. Olen myöhässä tapaamisesta. Teen virheen tai pari. Muuta en muista. Väsyttää.

Iltapäivällä haen lapset. Yleensä vaimo hakee pienimmät, mutta ei tänään ehdi. A on ollut levoton osastolla, lyönyt hoitajia ja karannut sairaalakoulusta. Olen niin väsynyt, etten jaksa kuunnella tai edes esittää kuuntelevani, mitä päivästä kerrotaan. Päiväkodilla saan kuulla litanian lasten käytöshäiriöistä, moitteet huonosta kotikasvatuksesta ja uhkauksen lastensuojeluilmoituksesta. Lisäksi pastillit, vaipat, vaihtovaatteet, elämänilo ja rakkaus ovat päässeet päiväkodista loppumaan. Ja kyllähän me niiden lisäksi hankimme seuraavaksi päiväksi keskimmäiselle myös uudet luistimet spontaania luisteluretkeä varten.

Ilta menee sumussa. Hallitsematon kaaos valtaa kodin. Itkemistä, raivoamista, huutamista. A on koko ajan jonkun kimpussa, koska päivän kuormitustaso ylittyi jo aamusta. Lasken minuutteja lasten nukkumaanmenoaikaan. Kaikkia väsyttää. Keskitymme pelastamaan pahimmat tuhot ja hillitsemään A:n vihanpurkauksia. Jokainen hetki harkitsemme, joko on korkea aika soittaa lastensuojelun kriisipäivystykseen. Lopulta saamme lapset kuitenkin unille. Yön pimeys ja hiljaisuus ovat kuin armolaukaus niskaan hävityn taistelun jälkeen.

Tätä kirjoittaessa huomasin, että pitkään aikaan ei ole tällaista päivää ollut. Pahimmassa vaiheessa tällaisia päiviä saattoi olla joitakin. Siinä mielessä tekstissä ei ollut mitään liioiteltua. Suuri osa päivistä sisältää joitain elementtejä tällaisista päivistä, ja sitten on myös niitä oikeasti hyviä päiviä. Lupaan kirjoittaa myös niistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *