Järki & tunteet, Yleinen

Lapsen erityisyyden hyväksyminen on vaikea matka kaikille läheisille

Yksin jäämisen kokemukset ovat yleisimpiä tarinoita, joita olen saanut kuulla, kun ihmiset jakavat omia kokemuksiaan erityisvanhemmuudesta. Usein tilanne on sellainen, että omalla lapsella on todettu autismikirjon häiriö, ADHD tai muu neuropsykiatrinen poikkeavuus, jonka on itse jo oppinut hyväksymään, mutta oma puoliso tai muu lähipiiri ei.

Vaikka tilanteen hyväksyminen helpottaa omaa oloa, on todella raskasta, jos tuntee jäävänsä yksin. Jo lapsen hoidon ja kasvatuksen vuoksi kaikkien olisi hyvä sitoutua ajatukseen, että asioita ei voi tehdä normaalikaavalla. Mutta myös itselle on tärkeää, että kaikki muutkin ymmärtävät, että elämälle ei voi ainakaan sillä hetkellä asettaa samanlaisia odotuksia kuin aiemmin on ajateltu.

 

Hyväksyminen on kaikkein vaikeinta

Ei ole helppoa hyväksyä, että lapsella ei olekaan pelkkää uhmaa, haastavaa temperamenttia tai mitään muutakaan ”normaalia” ominaisuutta, joilla jokapäiväisiä hankaluuksia on tottunut selittämään itselle ja muille. Vielä vaikeampaa se on tilanteissa, joissa diagnoosi on häilyvä tai epäselvä.

Muistan omista kokemuksistani, että tämä vaihe oli itselleni se kaikkein raskain. Oli vaikea ottaa vastaan tietoa, että kaikki ei ole ihan kunnossa. Että oma lapsi on erilainen ja tarvitsee apua. Ja ensimmäisellä kerralla se iskee päin kasvoja ja kovaa. Mukana kulkevat itsesyytökset: Mitä olen tehnyt väärin? Olenko ollut niin huono isä? Hyväksyminen vei aikaa ja sisäinen tunnemyrsky uuvutti pahasti.

Ymmärrän siis hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät kykene ymmärtämään tai hyväksymään lapsensa poikkeavuutta. Ensimmäisellä lastenpsykiatrisella hoitojaksolla hoitajat tekivät paljon töitä sen eteen, että saivat minut käsittämään, mistä tilanteessa on kyse. Hyväksymisen esteiden ylittäminen oli kuitenkin avain myös omalle jaksamiselleni. Vasta silloin opin ymmärtämään, mistä pitkään jatkunut sietämätön oloni johtui.

 

Miten tehdä hyväksyminen helpommaksi läheisille?

Hyväksymisen vaikeus laittaa myös ihmissuhteet koetukselle. Jos lapsen käytöksen syitä tulkitaan eri tavoin, aiheuttaa se ristiriitoja suhtautumisessa hoitoon ja kasvatukseen. Keskenään eri tavoin ajattelevat ihmiset eivät myöskään kykene tukemaan toisiaan riittävästi. Erityisesti parisuhde on vaarassa kärsiä, ja moni avioliitto näyttääkin kariutuvan siksi, etteivät pariskunnat pääse lastensa tilanteesta samalle aaltopituudelle.

Miten sitten voisi auttaa läheisiään ymmärtämään tilannetta ja muuttamaan käsityksiään? Siihen minulla ei ole patenttiratkaisua, mutta ainakin on hyvä korostaa hyväksymisen positiivisia seurauksia. Oman hyvinvoinnin kannalta on tärkeää oivaltaa, että tilanne on hankala, mutta vika ei ole minun. Ylipäätään voin vakuuttaa, että hyväksymisestä ei seuraa mitään ikävää, sillä kaikki ne ikävät asiat ovat jo mukana elämässä. Vaikeuksista pääsee parhaiten eteenpäin kohtaamalla ne ja jatkamalla siitä eteenpäin.

Omaan lähipiiriin kannattaa yrittää vaikuttaa, mutta on myös hyväksyttävä, että emme voi muuttaa toisia ihmisiä. Jokaisen on oivallettava asiat viime kädessä itse. On hyvä antaa läheisilleen tarpeeksi aikaa sisäistää vaikeat asiat. Kannattaa kuitenkin varmistua, että lähellä on edes joitain ihmisiä, joista on apua ja tukea omalla matkallasi eteenpäin. Yksin ei tarvitse pärjätä, eikä avun pyytäminen ole huono vaan päinvastoin erittäin hyvä asia.

On tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka kannustavat ja auttavat jaksamaan. Sellaisilla ihmisillä, jotka ymmärtävät eivätkä tuomitse. Nämä ihmiset voivat olla perhettä, sukulaisia, ystäviä, vertaisia tai vaikka naapureita. Hyvän tukiverkoston avulla jaksaa myös niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tai suostu hyväksymään erilaisuutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *