Oireet & elämä, Yleinen

Introvertti vanhemmuuskin on hyvää vanhemmuutta

Olen introvertti vanhempi. Viihdyn omissa oloissani ja tarvitsen paljon tilaa omille ajatuksilleni. Seitsenhenkisen perheen arjessa taipumukseni on luonnollisesti jatkuvasti ristiriidassa ympäristön vaatimusten kanssa: ”Sä et taaskaan kuunnellut.” ”Hei, sun lapses puhuu sulle!” ”Huhuu! Maa kutsuu.” Ja sitten minä ärsyynnyn.

Helsingin Sanomat kirjoitti kuun alussa kirjailijasta, joka kertoi olevansa introvertti vanhempi. Se oli tervetullut artikkeli, jonka viesti oli, että me vanhemmatkin olemme erilaisia eikä kenenkään välttämättä tarvitse olla hyperaktiivinen leikittäjäisä tai aina kaikkeen lasten tekemiseen keskittyvä superäiti. Sen sijaan voi olla ihan hyvin omista ajatuksistaan innostuva lehteä lukeva huippuisä tai työasioihinsa uppoutunut tulevaisuutta pohdiskeleva kivaäiti. Kaikki erilaisia, kaikki hyviä vanhempia.

Miksi kuitenkin oletus tuntuu olevan sellainen, että ollakseen hyvä vanhempi täytyy suorittaa päivittäin valtava määrä osallistuvia vanhemmuussuoritteita ja vielä kaiken lisäksi olla innostunut itse jokaisesta lasten olemiseen ja leikkeihin tekemästään interventiosta? Leiki vähintään 20 minuuttia päivässä lasten kanssa! Ole läsnä lapsesi jokaisessa hetkessä! Vahvista päivittäin suhdetta lapseesi yhdessä tekemällä! Kyllä, näillä eväillä voidaan saada introvertistäkin onneton pakkosuorittaja.

Ovat ne varmasti hyviä neuvoja. Minäkin yritän muistaa aktiivisemman läsnäolon ja joustaa parhaani mukaan. Mutta ovathan nämä vinkit vähän yksipuolisia. Niiden rinnalle tarvitaan vastapainoa: Anna lastesi olla rauhassa vähintään 20 minuuttia päivässä! Opeta lapsesi keskittymään hiljaa asioihin. Vahvista lapsesi itseohjautuvuutta antamalla hänen tehdä asioita ihan itse! Anna itsellesi aikaa olla sinä itse!

Kun A oli neljävuotias ja ensimmäistä kertaa päädyimme lasten psykiatriselle osastolle, oli hoitajilla kovan työn takana opettaa minut leikkimään ja osallistumaan lasten tekemisiin. Olen kiitollinen, että sain tällaista harjoitusta. Se vahvisti osaamistani vanhempana. Mutta olisin ollut kiitollinen, jos omaa tapaani olla vanhempi olisi arvostettu heti alkuun enemmän (myöhemmin kyllä arvostus lisääntyi). Se, että minulle ei ole luontaista rynnätä heti lasten tekemään majaan rakentamaan legotornia, ei ole lasten mielestä turvatonta poissaolevuutta. Haen lapsiini yhteyttä vain toisella tavalla, enkä pane yhtään pahakseni, jos lapset oppivat itsekin keskittymään silloin tällöin vain omiin tekemisiinsä.

Introverttiudesta on sitäpaitsi ollut paljon hyötyä. Reflektiokykyni ovat erinomaiset, joten osaan analysoida ja selittää hyvin omia ja lasteni asioita. Olen rauhallinen ja harkitseva persoona, joka säilyttää toimintakykynsä silloinkin, kun muihin iskee paniikki. Väittäisin, että introverttius on vahvistanut myös empaattisuuttani eli kykyä asettua toisen asemaan. Kyllä näistä taidoista on ollut valtavasti hyötyä vanhemmuudessa, vaikka näiden vastapainona onkin omiin ajatuksiin vetäytymistä ja ärtyisää käytöstä liiallisen metelin ja kaaoksen vuoksi. Sitä paitsi A on tältä osin samanlainen, ja se näkyy meissä niin hyvässä kuin pahassa.

Selvyyden vuoksi täytyy kai sanoa, etten ole millään tavalla epäsosiaalinen. En ehkä joka hetki viihdy huomion keskipisteenä, mutta sosiaalisissa taidoissani ei ole mitään vikaa. Päinvastoin! Osallistun myös aktiivisesti kotitöihin, lasten hoitoon, muistan neuvolat ja retkipäivät (no en aina) ja jaan arjen ja vanhemmuuden ilot ja murheet mahdollisimman paljon tasan puolisoni kanssa. Lisäksi olen näemmä oppinut häpeämään omaa introverttiuttani, koska minun täytyy tällä tavalla selitellä ja yrittää vakuuttaa muita omasta vanhemmuudestani.

Myönnän, että joskus kadehdin niitä vanhempia, jotka vaikuttavat olevan koko ajan läsnä lastensa tekemisissä ja vielä nauttivan siitä luonnostaan. Olen kuitenkin päättänyt, että vaikka on hyvä yrittää kehittää myös niitä ominaisuuksia itsessään, niin olen kuitenkin erilainen – enkä yhtään huonompi! Jos en saa tarpeeksi tilaa omille ajatuksilleni ja olemiselleni, niin ahdistun ja masennun. Sekään ei varmasti ole hyväksi vanhemmuudelle. Vaikka rakastan lapsiani, niin silti toivoisin joskus olevani ypöyksin keskellä erämaata. Parempi siis osallistua lasten elämään omalla tavalla, omalla rytmillä ja omien vahvuuksien kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.