Oireet & elämä, Yleinen

Introvertin erityisvanhemman arjesta

Viime aikoina olen miettinyt paljon, miten introvertti persoonallisuuteni heijastuu siihen, millä tavalla reagoin eteen tuleviin haasteisiin. Olen aiemmin kirjoittanut introvertista vanhemmuudesta, jolloin annoin kaltaisillemme vanhemmille ”synninpäästön”. Mutta koska kunnon introvertin tapaan en voi olla pohtimatta omaa introverttiuttani, niin tässä sitä pohdintaa vähän lisää.

Opin vastikään, että introverttiyttä on ihan vakavasti mietitty jopa sairautena – ja vielä tällä vuosituhannella. Absurdia! Jos introverttiys olisi yhtä kuin sosiaalinen rajoittuneisuus tai aiheuttaisi itsessään ongelmia, niin voisin vielä ymmärtää. Oikeasti introvertinkin kalenteri voi olla täynnä tapaamisia ja menoja, mutta sinne varataan myös riittävästi sijaa yksinololle, sillä toisin kuin ekstrovertit, introvertit eivät saa energiaa runsaasta sosiaalisuudesta.

Minäkin kaipaan toisten ihmisten seuraa, autan työkseni ihmisiä kehittymään, kykenen jopa esiintymään ihmisjoukoille. Nämä asiat kuitenkin kuormittavat minua enemmän, jolloin minun täytyy varata itselleni palautumisjaksoja. Parhaiten palaudun lukemalla, kirjoittamalla, juoksemalla, kokkaamalla, soittamalla tai tekemällä jotain muuta vain itseni kanssa. En oikeastaan tylsisty koskaan, koska viihdyn myös omien ajatusteni parissa tai jopa sellaisten mietiskelyharjoitusten parissa, joissa ei ole tarkoitus ajatella mitään.

Mutta mitä tulee perhe-elämään, niin kyllä, kuormitun myös lasteni seurasta. Kärsin ajoittaisista vaikeuksista olla läsnä kotona, jollen pääse välillä lepäämään tai vetäytymään omiin oloihini. Nykyisin olemme jo hiukan paremmin kyenneet sovittamaan yhteen oman rauhan tarpeeni ja viisilapsisen perheen jatkuvan arkihässäkän. Yhteensovittaminen helpottuu sitä mukaan, kun lapset kasvavat vanhemmiksi.

Intoverttiyden huonoimmat puolet tulevat kyllä esiin erityisvanhemmuudessa. Kun jatkuvasti joutuu kohtaamaan isompia ja pienempiä kriisejä tai selittämään asioita muille tai ylläpitämään laajaa tukiverkostoa, niin kaikki se kuormitus alkaa käydä välillä voimille. A:n asioiden selvittely voi parin puhelun jälkeen uuvuttaa koko loppupäiväksi. Onneksi stressinsietokykyni on hyvä, jolloin pystyn kääntämään intoverin luonteeni myös vahvuudeksi: en koskaan panikoi tai hötkyile, koska harkintakykyni voimistuu kriisitilanteissa.

Olen näitä introvertin tarpeita miettinyt nyt enemmän ehkä juuri sen vuoksi, että A vaatii myös runsaasti omaa aikaa ja palautumishetkiä sosiaalisesta kuormituksesta. Meidän autisminkirjolaisella näyttäisi siis olevan tässäkin mielessä isältään perittyjä ominaisuuksia, jotka näköjään sitten vain voimistuvat ja kertautuvat osuessaan yhteen tuon neuropsykiatrisen poikkeavuuden muiden oireiden kanssa. Sinänsä se kyllä parantaa isä-poika-suhdettamme, kun voimme olla yhdessä hiljaa vaikka tuntikausia.

Jos tämän blogin lukijoissa sattuu olemaan intoverttejä, niin olisi mukava kuulla, miten se näkyy arjessa ja miten mahdolliset perhe-elämässä syntyvät ristiriidat on kyetty ratkaisemaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.