Järki & tunteet, Yleinen

Hyvää ja huonoa syyllisyyttä

Kun kirjoitan tähän blogiini vanhemmuuteen liittyvästä syyllisyydestä ja siitä vapautumisesta, äitini usein muistuttaa, että syyllisyys on myös hyödyllinen tunne. Syyllisyyden tunne muistuttaa meitä vastuistamme ja antaa merkin, että todella välitämme perheemme hyvinvoinnista. Koska olemme pohjimmiltamme vain karvaisia apinoita, jotka lisääntyvät vain lisääntymisharjoitusten ilon vuoksi, tarvitsemme tällaista psykologista mekanismia turvaamaan himontuotteidemme kasvun kohti aikuisuutta. (Vertauskuva minun, ei äitini.)

Joku evoluutiopsykologi voisi varmaan väittää asiaa hieman monisyisemmäksi, mutta tällaisena puolivallattomana blogistina voin olla välittämättä siitä. Sen sijaan ajattelin pohtia hieman tarkemmin, minkälaista on hyvä syyllisyys ja minkälaista on huono sellainen.

Tiivistettynä hyvä syyllisyys on sitä, kun kolmen päivän ryyppyputken jälkeen krapulapäissään pakottaa itsensä hieromaan puolisonsa jalkoja, laittamaan lapsille heidän lempiruokaansa ja hiljaa rukoilemaan, että saa edelleen olla osa perhettä. Huono syyllisyys taas on sitä, kun puoliso kolmen päivän ryyppyputken jälkeen tulee kotiin, ja kiitollisena tästä hierot hänen jalkojaan, laitat hänen lempiruokaansa ja mietit, miten sinun on toimittava, jotta hän ei tunne itseään pakotetuksi lähtemään taas baarikierrokselle.

Vakavasti ottaen eroa hyvän ja huonon syyllisyyden välillä ei taida usein pystyä edes tekemään. Siihen on hyvä suhtautua sellaisena olemassa olevana vaikuttimena, joka auttaa kyseenalaistamaan omat ratkaisut ja kehittämään itseään paremmaksi. Syyllisyys on viesti, joka pitää käsitellä, mutta jonka ei aina tarvitse johtaa korjauksiin. Joskus sen käsittely voikin johtaa vahvistuneeseen käsitykseen siitä, että kyllä minä olen ihan oikein toiminut, hyvä minä!

Tällaiseen syyllisyydenhallintaan pyrin ainakin itse. Kun lapsen vointi ottaa takapakkia tai asiat eivät edisty, niin otan syyllisyyden tunteen kiltisti vastaan. Sitten mietin, olenko todella syypää tähän kaikkeen tai voisinko jotenkin toimia toisin. Useimmiten en. Sitten jatkan taas elämääni kohti uusia pettymyksiä. Ainahan sitä voi olla kaikessa parempi, mutta onko pakko?

Niissäkin tilanteissa, kun peiliin katsomiseen on aihetta (niitäkin tulee), on paikallaan tarjota itselleen ripaus armollisuutta. Jos kaiken valvomisen, itkemisen, raastamisen, turhautumisen, epätoivoisuuden ja pettymysten jälkeen ei aina jaksa olla paras versio itsestään, niin silloin voi kyllä sanoa omaa itseään syyllistävälle minälleen, että tee paremmin seuraavassa elämässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.