Järki & tunteet, Yleinen

Erityisvanhemmuus on kokemustila

Blogissani on vieraillut jo melko mukava määrä lukijoita, ja hyvää palautetta on tullut runsaasti. Kiitos siitä!

Yksi kommentti sai minut kuitenkin mietteliääksi. Siinä tuttava kertoi omasta tilanteestaan ja pohti, onkohan hänkin sitten erityisvanhempi. Vastasin hänelle erityisvanhemmuuden olevan siitä hyvä termi, että se ei sulje ketään ulkopuolelle diagnoosien tai muiden seikkojen perusteella. Itse määrittelen erityisvanhemmuuden siten, että on joku itsestä riippumaton tekijä, joka asettaa normaalia enemmän haastetta vanhemmuudelle ja jaksamiselle. Se on sitten ihan samantekevää, onko haastava ominaisuus lapsessa, itsessä, elämäntilanteessa, lähiympäristössä vai yhteiskunnassa.

Kokemusteni mukaan vanhemmuuteen liittyy aika yleisesti omien tilanteiden ja haasteiden vähättelyä. Aina löytyy muita, joilla on vieläkin vaikeampaa, joten mitä minä tässä nyt oikein valitan. Lapsi herää yöllä monta kertaa, mutta mitä sitä valittamaan, kun toisten lapset eivät ehkä nuku ollenkaan. Lapsi on autistinen, mutta mitä sitä valittamaan, kun toisten lapset ovat liikuntakyvyttömiä. Perheen rahat eivät riitä lääkkeisiin, mutta mitä sitä valittamaan, kun toisissa maissa kuollaan nälkään. Tai jos ei itse tajua vähätellä itseään, niin kyllä joku muu sen tekee mielellään.

Minäkin sorrun välillä miettimään, että millä oikeudella puhun erityisvanhemmuudesta, kun eihän tässä ole kuin vain viisi lasta, joista vain yhdellä on Tourette ja vähän jotain poikkeavuuksia. Siitä on sitten lyhyt matka syyllisyyden tunteeseen, koska jos vähän tsemppaisin enemmän, niin eihän tässä olisi mitään ongelmia. Oikeastaan, jos olisin itse vähän parempi ja en tekisi numeroa nyt tästä tilanteestani, niin kaikkihan olisi ihan hyvin. Mutta eihän se niin mene!

Onhan se hyväkin välillä ottaa etäisyyttä omiin murheisiinsa vertaamalla omaa tilannettaan muihin ja todeta, että huonomminkin voisi olla tai että enpähän ole ihan yksin tällaisessa tilanteessa. Siihenhän vertaistuen voima lopulta perustuu. MUTTA, ensin on kuitenkin tervettä antaa itselleen lupa ajatella olevansa erityinen ja kohtuuttoman taakan kantaja, jos siltä edes vähän joskus tuntuu. On myös ihan ok vetää kilarit sille neropatille, joka kaikkien elämäntilanteiden asiantuntijana käy julistamassa somessa, että mitä te vanhemmat valitatte, kun itsehän olette lapsia hankkineet.

Parasta pahoinvoinnin ennaltaehkäisyä on se, että myönnämme ajoissa itsellemme olevamme erityisiä, tuen tarpeessa tai jotenkin poikkeavassa tilanteessa. Lisäksi siitä pitää voida puhua avoimesti. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä perseestä. Jos joku väittää, että vanhemmuuden tulisi aina olla ihanaa, niin silloin joko valehtelee tai elää ärsyttävän täydellistä elämää. Varsinkin silloin, kun kaiken tavanomaisen päälle tulee vielä jotain erityislisää, on ihan ok kokea olevansa erityinen – ainakin juuri siinä hetkessä ja siinä kyseisessä elämäntilanteessa. Jos se pätee lapsiin, niin miksei aikuisiinkin.

4 Comments on “Erityisvanhemmuus on kokemustila

  1. Erittäin hyvä kirjoitus! Kiitos tästä ☺Itsekin olen kahden erityisen äiti ja monet kerrat sorrun vieläkin ajattelemaan, että ei mulla olis vara puhua erityislasten vanhemmuudesta. Onhan monella muulla paljon vaikeampi tilanne. Todellisuudessa tiedän kyllä, että olen käynyt sellaisen elämän koulun, että harva 25v on tällaista joutunut kokemaan.

  2. Hep. Allekirjoitan tekstisi kokonaisuudessaan. Kolmesta lapsesta kaksi eri ja minun helmasyntini on minun todella vahva luonteeni – tarkoittaa, etten osaa edes ihmetellä raskasta arkea, pyytää apua, saatikka että sitä tarjottas – sillä ainahan minä pärjään (kuulemma). Eli, mitä sitä valivali kun laittaa vähän pökköä pessään, niin hommat (hihna) luistaa taas;) ja sitäpaitsi jollakin on taatusti raskaampaa kuin minulla.

  3. Erityisvanhemmuus on kiinnostava käsite! Omassa tilanteessani olen pohtinut sen käyttöä silloin, kun kerron perheestäni, jossa myös minä olen erityisen tuen tarpeessa diagnoosipohjalta. Tuen tarpeet ja saatu tuki eivät kohtaa, joten erityisvanhemmuudesta tulisi puhua enemmän. Tärkeää olisi, että lähiyhteisöt tunnistaisivat meidät erityiset ja pyrkisivät poistamaan esteitä niiden rakentelun sijaan. Ennakkoluulojen lisäksi ”toimintakenttäämme” (erityisarkea kotinavan ympärillä) kuohuttavat keinotekoisesti ylläpidetyt ”säännöt”. Ne, joiden noudattamiseen emme koskaan kykene.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *