Järki & tunteet, Yleinen

Äitioletus hallitsee vanhemmuuspuhetta

Olen tähän asti kirjoittanut erityisvanhemmuudesta sen kummemmin erittelemättä vanhemmuutta isyyteen ja äitiyteen. Se on ollut tietoinen valinta, koska tarkoituksenani on ollut sanallistaa yleisesti erityisvanhemmuuteen liittyviä näkökulmia ja tunteita. En usko, että nämä tunteet olisivat lopulta kovin sukupuolittuneita. Olen myös pitänyt aina äitiyspuhetta kovin ulossulkevana, ja siksi en ole halunnut tehdä sitä samaa sulkemalla ketään pois keskustelusta sukupuolen perusteella. Erityisvanhemmuuskin voisi oikeastaan olla erityishuoltajuutta tai erityisläheisyyttä, jotta mummot, kummit ja kaimatkin pääsisivät saman käsitemaailman sisälle.

En usko, että äidit yleensä haluaisivat tarkoituksella sulkea ketään ulos sukupuolen perusteella, mutta minun on vain vaikeaa osallistua keskusteluun, jossa puhutaan lähtökohtaisesti äideistä. Siinä on helppo tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Nykyisin puhutaan monesti mm. hetero-oletuksesta tai miesoletuksesta, kun kuvataan, miten maailma ja kielenkäyttö rakentuvat tiettyjen enemmistöjen tai etuoikeutettujen näkökulmista. Haluaisin nostaa näiden rinnalle vielä yhden oletuksen: äitioletuksen. Äitioletus on vanhasta maailmasta periytyvä lähtöoletus, jonka mukaan äiti on lasten hoivauksessa ensisijainen vanhempi.

Äitioletus on minun kohdallani näkynyt esimerkiksi niin, että vanhempainvapaalla ollessani neuvolassa on ihmetelty, että kiva kun isäkin on tullut mukaan, mutta missäs äiti on. Tai sitten lapsen sairastuessa päiväkodista soitetaan aina ensiksi äidille, vaikka erikseen on sovittu, että isälle soitetaan sairastapauksissa. Äitioletus näkyy myös niin, että aktiivisesti lasten hoitoon osallistuvat isät halutaan nostaa jalustalle. Vieläkin on mahdollista päästä lehtien sivuilla vain siksi, että osallistuu isänä lastensa elämään.

Äitioletus voi olla yhtä kiusallista sekä äidin että isän kannalta, joten en kaipaa yhtään tiettyjen ”miesasiamiesten” naisia syyllistävää huutelua. Sen sijaan äitioletus täytyy vain tunnistaa, jotta vanhemmuuten liittyviä oletuksia voidaan muuttaa tasa-arvoa parantaviksi rakenteiksi. Olen tässä yhdeksän vanhemmuusvuoden ja viiden lapsen aikana huomannut jo paljon kehitystä parempaan suuntaan, ja pystyn hyväksymään sen, että asiat muuttuvat hitaasti.

Erityisvanhemmuuden näkökulmasta olen kuitenkin huolissani, että isät putoavat helposti kelkasta, jos eivät saa riittävästi tukea. Tutkimusten perusteella tiedetään, että esim. sosiaali- ja terveysjärjestöillä on vaikeuksia tavoittaa miehiä, etenkin nuoria miehiä. Poikkeuksen teemme vain me suurperheiden isät sekä yli 80-vuotiaat miehet, molemmat aktiivisia väestöryhmiä. Äidit tuntuvat olevan myös paljon itseohjautuvampia hakeutumaan vertaistuen pariin. Esimerkiksi niissä Facebookin vertaistukiryhmissä, joissa olen mukana, miesten – varsinkin aktiivisten miesten – osuus on vähäinen verrattuna naisten määrään. Kun mediassa nostetaan esiin ”latteisiä”, jotka hymy huulillaan kokoontuvat puistoihin nauttimaan vanhemmuuden iloista, niin mitä tapahtuu niille erityisisille, jotka eivät sellaista elämää pysty syystä tai toisesta viettämään?

Olisi ehkä aiheellista pohtia, missä määrin isien passiivisuus johtuu äitioletuksesta ja mitä sille olisi tehtävissä, jotta isät saataisiin aktivoitua mukaan keskusteluihin vanhemmuuden haasteista. Tarvitaan varmaan enemmän myös isäerityistä toimintaa, jossa isät pääsevät itse määrittämään keskustelun reunaehdot. Itse kuulun siihen isäkastiin, jolle kynnys osallistua on matalampi, mutta tiedän, ettei se ole niin yleistä. Lisäksi ajattelen muutenkin itseäni enemmän vanhemmuuden kuin isyyden kautta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *