Järki & tunteet, Oireet & elämä

Vapaapäivän sietämätön keveys

Joskus harvoin käy niin, että saatan viettää vapaapäivän itsekseni kotona. Millaista se on? Ihanaa kotoilua vai sisäistä kamppailua tekemisen ja tekemättömyyden välillä? Tuntuuko olo rennolta vai paisuuko pää räjähdyspisteeseen? Tässä yksi esimerkki siitä, miten minun vapaapäiväni voisi mennä.

 

Aamu

Vapaapäivä, ja keskellä viikkoa vieläpä. Miten sen viettäisi? Pari päivää meni kuormittavan työmatkan merkeissä, mutta onneksi olin kaukaa viisas ja sovin itselleni tasoitusvapaan heti perään. Isommat lapset ovat koulussa ja pienimmät vein päiväkotiin, sillä tarvitsen nyt oikeasti lepopäivän. Tänään en tee mitään, tänään vain olen!

Kotona on hiljaista. Eihän tätä rauhan tyyssijaa tahdo kodikseen edes tunnistaa. Tilanne tosin palaa entisiin uomiinsa jo parin tunnin sisällä, kun ensimmäinen koululainen palaa kotiin. Parempi vaan ruveta reippaasti suorittamaan vapaapäivän viettoa, ettei se mene ihan ohi.

Piti kai olla tekemättä mitään, mutta jos sitä kuitenkin täyttäisi tiskikoneen, pesisi koneellisen pyykkiä ja vähän siivoilisi, ettei jää sitten niin paljon illaksi. Eihän se vapaapäivä sitä tarkoita, että voi kotona lyödä kaiken lekkeriksi, eihän? Toisaalta pienet jatkounet voisi olla kova juttu. Päädyn kuitenkin siihen, että hoidan tiskit ja pyykit, mutta siivoilun ja päikkärit jätän välistä, sillä onhan tänään sentään vapaapäiväni, eikä sitä kannata heittää hukkaan.

Pieni metatyötuokio vielä, ja sitten otan aikaa ihan itselleni. Hieman illallisen valmistelua, kauppalistan kirjaamista, loppuviikon budjetin suunnittelua. Mihin aikaan haetaan lapset, kumpi hakee? Mihin aikaan käydään kaupassa, että ehditään ajoissa iltatoimille? Ehtisikö tänään lukea lapsille pidemmän iltasadun? Täytyy myös suunnitella vähän loppuviikon töitä sillä silmällä, että pienimmän lapsen raju yskä muuttuu kuumetaudiksi ja täytyy jäädä kotiin.

Nälkä yllättää, on jo lounasaika. Harmittelen, etten tajunnut kysyä ketään lounas- tai kahviseuraksi. Toisaalta en kyllä olisi ketään jaksanut nähdäkään, ihan hyvä näin. Kaivan jääkaapista edellisillan jämiä, joita mussutan tyytyväisenä samalla päivän lehteä selaillen. A on tullut jo koulusta, mutta vetäytyy omiin oloihinsa, jotta palautuu kuormituksesta. Iltapäivällä otan kyllä rennosti.

 

Iltapäivä

Katsahdan olohuoneeseen kertynyttä lukemattomien lehtien pinoa ja yöpöydällä seisovaa kirjapinoa. Voisin vain istua ja lukea koko päivän. Se olisi mukavaa. Ei vaan itsekästä! Millä oikeudella sitä vain istahtaa lukemaan, kun koti ei ole valmis, elämä ei ole valmis ja maailma ei ole valmis. Annan itselleni luvan pitää tunnin mittaisen lukutauon, mutta ei sen enempää.

Minun ei pitänyt tehdä tänään yhtään mitään, mutta silti alan pohtia omaa saamattomuuttani. Ensin sitä valittaa, ettei aika riitä tekemään kaikkea tarpeellista, mutta sitten kun aikaa on, niin tässä sitä vain istutaan tekemättä mitään. Pitäisi liikkua enemmän, pitäisi lukea enemmän, pitäisi roikkua somessa vähemmän. Miksi en käytä kaikkea vapaa-aikaani kirjoittamiseen, jos kerran siitä niin pidän?

Ja nyt kun kerran vauhtiin päästiin, niin olenko viime aikoina ollut vanhenpanakaan kovin kummoinen? Ärjyn vain ja vetäydyn omiin maailmoihini. Hyvä vanhempi on 24/7 intensiivisesti läsnä ja pitää tehokkaasti huolta omasta hyvinvoinnistaan, mutta vain siksi, että kykenee saavuttamaan täydellisen vanhemmuuden jokapäiväisessä arjessaan. Miksen voisi olla enemmän sellainen?

Olen ärtyisä. En osaa sanoa, johtuuko ärtymykseni siitä, että tunnen itseni saamattomaksi hukkaan heitetyn päivän vuoksi, vai siitä, että poden syyllisyyttä vanhemmuudesta. Tai sitten se on tämä järjetön kaaos ja sotku, joka kotona vallitsee. Ei, olen ärtynyt, koska olen väsynyt. Pää on ollut koko päivän täynnä kaikkea kuonaa, joka pyrkii ulos painamalla minua syvälle pimeään kuiluun.

On vain yksi ratkaisu: lenkkarit jalkaan ja ulos. Juoksulenkillä alkaa pää taas selvitä ja suhteellisuudentaju palata. Tajuan olleeni melkoisen ahkera, mutta itse asiassa päivään on mahtunut kaikenlaista rentouttavaa ja palauttavaa. En voi sille mitään, että kaaoksen sietäminen on vaikeaa, mutta hyvinhän sitä tässä pärjää. Taidan olla vanhempanakin ihan riittävän hyvä, eihän kukaan ole täydellinen.

Vaikka levolliseksi tarkoitettu vapaapäivä on tuntunut odotusten vastaiselta, on se silti ollut onnistunut. Keho ja aivot ovat nyt puhdistuneet siitä kertyneestä kuonasta, joka mielen syvyyksistä on purkautunut. Enää en ole yhtä väsynyt ja ärtynyt. Kello neljän jälkeen on taas koko perhe kotona ja levollinen vapaapäiväni on kuin muisto vain.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *