Järki & tunteet

Vanhempainsolidaarisuutta lisää, kiitos!

Miksi käyttää aikaa toisten vanhempien arvostelemiseen, kun sen voisi käyttää heidän tukemiseensa. Jos kritisointia korvaisi ripauksella empatiaa ja auttamishalua, voitaisiin saada aikaan kaikkia hyödyttävää vanhempainsolidaarisuutta.

Jo vanhastaan on tiedetty, että ihminen on toisen ihmisen pahin vihollinen. Ihminen on ihmiselle susi, kuten perinteinen sananlasku kuuluu. Tai kuten perhebloggaajat asian ilmaisevat: äiti on äidille susi. Olen tuota suden käyttöä vertauskuvana ihmetellyt, sillä vaikka susi on kyllä petoeläin, ei se ihmisiä ehdoin tahdoin halua kiusata. Toisin on ihmisen itsensä laita. Ei tarvitse kuin avata internet, niin siellä sitä ihmiset nokkivat toisiaan virtuaalisesti hengiltä.

Ilmiö nousee esiin asioissa, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Ja mikä herättäisikään voimakkaampia tunteita kuin vanhemmuus. Vanhemmuus on  herkkä, henkilökohtainen ja sitouttava kokemus, mutta samaan aikaan se on myös yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti normitettu, valvottu ja ohjattu asia. Siis täydellinen ruutitynnyri kunnon tappeluihin sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla.

Riitaa saadaan helposti vaikka lasten ruokkimisesta (”miten sä voit syöttää lisäaineita sun lapsille?”), päivähoidosta (”on tosi haitallista viedä lapsi päiväkotiin ennen kolmea ikävuotta!”) tai kodin siisteydestä (”en voi käsittää, miten joku voi kasvattaa lapsia sotkujen keskellä”). Mitä tahansa yksittäistä valintaa voidaan käyttää huonon vanhemmuuden merkkinä, kun se irrotetaan arjen kokonaisuudesta ja annetaan sille kokoaan suuremmat mittasuhteet.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että toisten vanhempien nokkiminen on hyvin sukupuolittunut ilmiö. Äidit joutuvat useammin haukkumisen kohteeksi, ja taitavatpa äidit olla usein myös ne kärkkäimmät arvostelijat. En pätkääkään usko siihen, että tämä olisi jokin naisten sisäinen ominaisuus. Se on enemmänkin perinteinen äidin osa. Vielä nykyäänkin, kun hoivaan osallistuvaa miestä pidetään sankarina ja tasa-arvon esitaistelijana, on selvää, etteivät isät joudu samalla tavalla tilille valinnoistaan. Mehän sentään edes teemme nyt niitä ratkaisuja ja osallistumme. Voi saada kiitosta jo ihan siitä, että on tehnyt samoja asioita kuin äiti. (”Katso nyt, miten hienosti tuo teidän Arska vaihtaa noita vauvan vaippoja!”)

Miksi vanhemmat arvostelevat toisiaan?

Usein kritisoinnin takana näyttäisi olevan tarve yrittää vakuuttaa toiset ja etenkin itsensä omien kasvatusperiaatteiden oikeellisuudesta. Omien valintojen perusteleminen sillä, että ne ovat parempia kuin muiden valinnat, on kuitenkin täysin tarpeetonta. Kenenkään kasvatustyylien hyvyyttä ei voi mitata vertailemalla niitä toisten tekemiin ratkaisuihin. Omat ratkaisut ovat toimivia tai huonoja ihan riippumatta siitä, miten muut vanhemmat omat lapsensa kasvattavat.

Jos joku taas on aidosti huolissaan siitä, miten nykymaailmassa lapsia kasvatetaan, niin näyttäisi tutkimusten valossa siltä, että yleisesti ottaen lapset kasvatetaan paremmin kuin koskaan aiemmin. Ja aika vähän sillä näyttäisi olevan tekemistä esimerkiksi sen kanssa, että vanhemmat syöttävät tai eivät syötä lapsilleen kaupan purkkisoseita. Lasten kasvatukseen liittyvissä asioissa ollaan edistytty koko ajan, ja toisaalta, onhan sitä saatu lapsista kasvatettua ihmisiä jo niistä ajoista lähtien, kun ihmislaji on syntynyt.

Joskus tarkoituksena ei edes ole moittia tai arvostella toisia vanhempia. Vanhemmuus on vain niin tunteisiin menevä juttu, että kaikenlaiset kommentit otetaan herkästi vastaan syyllistämisenä tai arvostelemisena, vaikka tarkoitus olisi ollut toinen. Eikä ihme, sillä kokemuksesta tiedän, että univajeen, stressin, kiireen sekä omien riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteiden keskellä elävä vanhempi on hyvinkin altis ottamaan kaikenlaiset kommentit helposti itseensä.

Usein riidan kaava näyttääkin menevän niin, että joku avaa keskustelun jostain kasvatusaiheesta, josta toinen vanhempi tuntee piston sydämessään ja alkaa puolustautua hyökkäämällä aloittajaa vastaan. Osapuolet ovat haluttomia ymmärtämään toisiaan, puhuvat toistensa ohi ja unohtavat, että sillä ei oikeastaan ole merkitystä, vaikka he näkevätkin asiat eri tavalla, jos kerran itse ovat tyytyväisiä omiin ratkaisuihinsa

 Vanhempainsolidaarisuus kunniaan!

Edellä olevaa ei pidä ymmärtää niin, että kuvittelisin olevani itse jotenkin kaikkien kiistojen yläpuolella ja omasta erinomaisuudestani käsin jakelisin nyt lukijoille neuvoja kuin rikas köyhille almuja. Tekisin niin monia asioita omassa vanhemmuudessani eri tavalla, jos vain pystyisin tai jaksaisin. Blogiani pidempään lukeneet tietävät, että yritän vain ronkkia sieluani pitkällä tikulla ja katsoa, mitä valuu paperille. Joskus se näyttää kauniilta, joskus ei.

Erityisvanhemmuuden kautta olen saanut ehkä kuitenkin toisenlaista perspektiiviä asioihin. Kun huolet kasvavat kooltaan välillä sietämättömiksi, tuntuvat monet pienet kysymykset katoavan kokonaan maailmasta. Voi että kun välillä kaipaan sitä aikaa, kun sain tuntea syyllisyyttä siitä, ettemme enää kolmannen lapsen kohdalla jaksaneet käyttää kestovaippoja. Pienistä asioista murehtiminen on luksusta, kuten joskus aiemmin kirjoitin.

Mutta vaikka vaippavalinnat ja muut sellaiset asiat eivät minua kovin enää kosketakaan, ymmärrän hyvin, että niillä voi olla muille merkitystä. Toivoisin, että yleisemminkin keskusteluissa yritettäisiin edes auttavasti pyrkiä ymmärtämään, miten muut ihmiset ajattelevat asioista. Että käytäisiin sellaista rakentavaa dialogia, jossa oma ajattelu ei ole kaiken keskiössä vaan ainoastaan yksi ääni muiden joukossa. Riskinä toki on, että itse saattaa joutua muuttamaan ajatteluaan, kun saa vähän uusia näkökulmia asioihin.

Tosiasiassa ihmiset arvostavat enemmän toisiaan kuin miltä välillä näyttää. Väärinkäsityksiin ja ohipuhumisiin vain päädytään helposti etenkin somessa. Keskustelu muuttaa kuitenkin heti luonnettaan, jos keskustelukumppanit ensin miettivät, että mitähän tuo toinen oikeasti ajattelee tai minkälaista hänen elämänsä mahtaa olla. Tosiasiassa kun emme voi tietää sitä, teemme vain oletuksia ja omia tulkintojamme. Mitä jos viestittäisimme toisillemme enemmän, että hei haluaisin oikeasti ymmärtää sinua ja sinun tilannettasi?

Tämän vuoksi lupaan ottaa vanhempainsolidaarisuuden vuoden 2018 teemakseni. Aion blogissani tänä vuonna huomioida erityisesti sen, että luon keskinäistä ymmärrystä, empatiaa ja solidaarisuutta erilaisten vanhempien ja samalla muidenkin ihmisten välille. Siinäpä hyvä tavoite tälle vuodelle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *