Erityisvanhemmuudesta

Erityisvanhemmuus on siitä hyvä käsite, että se ei sulje ketään ulkopuolelle diagnoosien tai muiden seikkojen perusteella. Itse määrittelen erityisvanhemmuuden siten, että on joku itsestä riippumaton tekijä, joka asettaa normaalia enemmän haastetta vanhemmuudelle ja jaksamiselle. Se on sitten ihan samantekevää, onko haastava ominaisuus lapsessa, itsessä, elämäntilanteessa, lähiympäristössä vai yhteiskunnassa.

Kokemusteni mukaan vanhemmuuteen liittyy aika yleisesti omien tilanteiden ja haasteiden vähättelyä. Aina löytyy muita, joilla on vieläkin vaikeampaa, joten mitä minä tässä nyt oikein valitan. Lapsi herää yöllä monta kertaa, mutta mitä sitä valittamaan, kun toisten lapset eivät ehkä nuku ollenkaan. Lapsi on autistinen, mutta mitä sitä valittamaan, kun toisten lapset ovat liikuntakyvyttömiä. Perheen rahat eivät riitä lääkkeisiin, mutta mitä sitä valittamaan, kun toisissa maissa kuollaan nälkään. Tai jos ei itse tajua vähätellä itseään, niin kyllä joku muu sen tekee mielellään.

Minäkin sorrun välillä miettimään, että millä oikeudella puhun erityisvanhemmuudesta, kun eihän tässä ole kuin vain viisi lasta, joista vain yhdellä on autismikirjon häiriö, Tourette ja vähän jotain poikkeavuuksia. Siitä on sitten lyhyt matka syyllisyyden tunteeseen, koska jos vähän tsemppaisin enemmän, niin eihän tässä olisi mitään ongelmia. Oikeastaan, jos olisin itse vähän parempi ja en tekisi numeroa nyt tästä tilanteestani, niin kaikkihan olisi ihan hyvin. Mutta eihän se niin mene!

Onhan se hyväkin välillä ottaa etäisyyttä omiin murheisiinsa vertaamalla omaa tilannettaan muihin ja todeta, että huonomminkin voisi olla tai että enpähän ole ihan yksin tällaisessa tilanteessa. Siihenhän vertaistuen voima lopulta perustuu. MUTTA, ensin on kuitenkin tervettä antaa itselleen lupa ajatella olevansa erityinen ja kohtuuttoman taakan kantaja, jos siltä edes vähän joskus tuntuu. On myös ihan ok vetää kilarit sille neropatille, joka kaikkien elämäntilanteiden asiantuntijana käy julistamassa somessa, että mitä te vanhemmat valitatte, kun itsehän olette lapsia hankkineet.

Parasta pahoinvoinnin ennaltaehkäisyä on se, että myönnämme ajoissa itsellemme olevamme erityisiä, tuen tarpeessa tai jotenkin poikkeavassa tilanteessa. Lisäksi siitä pitää voida puhua avoimesti. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä perseestä. Jos joku väittää, että vanhemmuuden tulisi aina olla ihanaa, niin silloin joko valehtelee tai elää ärsyttävän täydellistä elämää. Varsinkin silloin, kun kaiken tavanomaisen päälle tulee vielä jotain erityislisää, on ihan ok kokea olevansa erityinen – ainakin juuri siinä hetkessä ja siinä kyseisessä elämäntilanteessa. Jos se pätee lapsiin, niin miksei aikuisiinkin.