Oireet & elämä

Sillä on väliä, miten erityisvanhemmat ja ammattilaiset kohtaavat toisensa

Erityisvanhemmuuden sumuisessa arjessa ei aina tule ajatelleeksi, että omaa lasta auttavat ammattilaiset ovat ehkä koko elämän tärkeimpiä kumppaneita. Ja hekin ovat ihmisiä, vanhempia ja joskus myös erityisvanhempia. Sillä on merkitystä, kun kohtaamme toisiamme.

Olen blogissani usein käsitellyt erityisvanhempien kamppailua palvelu-ja tukijärjestelmän viidakossa. Monille järjestelmän väliinputoajille kun ei ole aina tarjolla tarvittavia palveluita ja oikea-aikaista tukea. Tai jos sellaista on olemassa, voi sen saaminen olla monesti työn ja tuskan takana. Järjestelmässä on paljon korjattavaa.

Korjattavaa voi joskus olla myös ihmisten ymmärryksessä ja asenteissa. Tämä koskee niin ammattilaisia kuin vanhempia itseäänkin. Vanhemmat ja ammattilaiset eivät aina kohtaa toisiaan asenteella, joka vie lapsen asiaa eteenpäin. Vanhemmilla voi joskus olla vaikeuksia hyväksyä ammattilaisten tulkintoja heidän lapsestaan, ja samoin ammattilaisilla saattaa olla vaikeuksia kuunnella vanhempien näkemyksiä. Minunkin piti aikoinaan korjata ammattilaisten avulla suhtautumistapaani lapseni asioihin, joten tiedän, miten vaikeasta asiasta on kyse.

Erityislasten ja -vanhempien ympärillä saattaa hääriä monenlainen joukko ammattilaisia eri aloilta: päiväkodeista, kouluista, hoitoalalta, vammaispalveluista, lastensuojelusta, jne. Olen tehnyt sellaisen käytännön havainnon, että suurin osa heistä kaikista yrittää tehdä parhaansa. Jotkut onnistuvat paremmin kuin toiset, ja joskus on tullut huonoja kokemuksia, mutta silti enemmän meille on aiheuttanut haittaa järjestelmän itsensä jäykkyydet: palvelua haluttaisiin tarjota, mutta ei ole mitä tarjota.

Ammattilainenkin on ihminen

Sain yhdeltä lukijaltani arvokkaan kommentin ja näkökulman. Hän toimii itse puheterapeuttina, mutta hänellä on myös erityislapsi itsellään. Hän tuntee lisäksi monia muita ammattilaisia, joilla on itsellään erityislapsi. Voi olla ajoittain erittäin raskasta, kun joutuu ratkaisemaan samoja vaikeitakin haasteita sekä työssään että kotonaan.

Ja ammattilaisen täytyy kumminkin ottaa se ammattilaisen rooli. Omaa yksityiselämäänsä ei voi tuoda liiaksi töihin. Siksi se voikin olla turhauttavaa, kun ensin tekee parhaansa auttaakseen ja kokee samalla vahvasti samaistuvansa vanhempien tilanteeseen ja ajatuksiin, mutta sitten saakin kuulla vanhemmilta arvostelua tai peräti haukut:

Tosiasiahan on se, että meitä ammattilaisia on myös erityislasten terapeutteina, lääkäreinä, jne. samalla kun olemme itse vanhempana myös erityislapselle/lapsille. Emme me sen kummempia ole, ihmisiä vain mekin. Joillakin meistä on voinut olla (kuten minulla esim) aamulla tilanne, että erityisnuori ei pääse pakko-oireiden takia lähtemään kouluun ja edellinen ilta on saattanut mennä kiusaamisasioiden selvittelyssä tai nuoren elämänhalun ylläpitämisessä. Sitten menet töihin, ja siellä on vaikka puhumaton kolmivuotias lapsi. Ja vanhemmat kokevat, että et taida ymmärtää heidän lastaan oikein etkä taida muutenkaan osata tehdä työtäsi oikein, kun et saa kerralla sitä kolmivuotiasta puhumaan.

On varmasti vaikeaa tuollaisena hetkenä niellä harmituksensa, kun ei voi liikoja selittelemäänkään ruveta. Olisi varmasti tarpeen, että me erityisvanhemmat huomioisimme ainakin sen, että aika moni muukin kohtaamistamme ihmisistä käy läpi tai vähintäänkin ymmärtää samoja asioita kuin mekin:

Toivon, että erityislasten vanhemmat muistavat sen, että terapeuteilla tai esim. yliopistosairaalassa tutkimusjaksolla olevilla hoitajilla tai lääkäreillä voi itsellään olla myös vastaavia tilanteita kotona. Me ammattilaiset joudumme toisinaan tekemään kovastikin työtä jaksaaksemme auttaa teitä muita.

Vaatimukset vanhemmille ovat tässä suhteessa minusta kohtuulliset. Ei kai ystävällisyys toisia kohtaan voi olla liian suuri vaatimus?

Terapeutit ja lääkärit ovat myös ihmisiä ja useat vanhempia. Toisen elämää ja elämäntilannetta ei voi tietää, kun tapaa toisen. Siksi kannattaa yrittää ainakin olla ystävällinen. Uskoisin meidän kaikkien tekevän tässä maailmassa kuitenkin parhaamme.

Saako vanhempi olla itsekäs?

Saa ja pitää olla itsekäs, jos itsekkyys tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ajattelee lapsensa ja perheensä parasta ja yrittää tehdä kaikkensa, että saa asianmukaisia palveluita ja apua tilanteeseensa. Minusta kenenkään ei kuitenkaan pitäisi olla huonolla tavalla itsekäs. Kanssaihmisten kunnioittaminen ja ymmärtäminen sekä hyväntahtoisuus ovat toimivan vuorovaikutuksen lähtökohtia, joihin panostaminen tuottaa useimmiten parhaan tuloksen.

Ei positiivisen asenteen ylläpitäminen aina helppoa ole. Ensinnäkin sitä on valmiiksi ylikuormittuneena ja väsyneenä saanut taistella, että on edes päässyt palveluiden piiriin. Ja sitten jälleen kerran saa selittää taas kaiken alusta uudelle ihmiselle, joka virkansa puolesta joutuu esittämään kysymyksiä sinun ”vanhemmuustaidoistasi”. Aika usein on alkanut itselläkin hymy hyytyä, kun selittää ties monennettako kertaa, että joo kyllä niitä pictoja, taimereita, rutiineja, harjoituksia, etvituncetera on käytetty ja kaikkea kokeiltu.

Mutta ei se sen ammattilaisen vika ole, että heillä ei ole heti selkeää kuvaa joka tapauksesta saati nopeaa parannuskeinoa. Mutta jos hän ei ole valmis kuuntelemaan ja ymmärtämään vanhempaa, silloin on parempi tehdä yhteistyötä jonkun muun kanssa. Erityisvanhemman selviytymisen ja lapsen kehityksen kannalta on parasta luoda niin hyvä kumppanuusverkosto tarvittavien ammattilaisten ja läheisten kanssa kuin mahdollista. Tuohon verkostoon ei kukaan saisi liittyä väärällä asenteella.

One Commnet on “Sillä on väliä, miten erityisvanhemmat ja ammattilaiset kohtaavat toisensa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.