Oireet & elämä

Onko koulun aloittamisen pakko olla niin vaikeaa?

Koulujen alkaessa toivottelin somessa kaikille tsemppiä ja arvelin, että vaikea syksy on tulossa. Eipä mennyt kuin pari päivää, kun asia realisoitui jo voimalla meidän perheessämme.

Muilla koululaisilla kouluvuosi alkoi rutiininomaisesti, mitä nyt A:lla oli hieman kipuilua siitä, miten tuo yläluokille sopeutuminen ikinä onnistuu, mutta hän ymmärsi pian, että samaa pohtii oikeastaan joka ikinen seiskaluokkalainen.

Sen sijaan tänä vuonna koulutaipaleensa aloittaneella Köpöllä ei alku mennyt lainkaan putkeen. Ensimmäiset päivät hän mietti, onkohan koulussa jatkossakin sellaista, että pitää istua ja kuunnella ja että kuudennella luokalla on varmaan tosi paljon vaikeampaa matematiikkaa kuin ekalla luokalla, jne. Selvästi siis koulu ei ollut sitä, mitä Köpö oli ajatellut, emmekä edes tiedä, minkälaisia hänen oletuksensa koulunkäynnistä ennakkoon olivat.

Kuormitus oli joka tapauksessa heti alkuun niin suuri, että toisella kouluviikolla hän ilmoitti, että kouluun en enää ikinä mene. Pelkkä sängystä nouseminen oli jo suuren työn takana ja lopulta kouluun saatettiin myöhässä itkuinen ja vastaan tappeleva lapsi.

Tähän oli kyllä varauduttu. Pienluokkapaikka oli varmistettu kesällä, kokemusta oli jo esikoisen kanssa vastaavasta ja koulun aloitus oli ollut puheissa hoitotahojen kanssa jo keväällä. Mutta ei se auta, että näkee asteroidin tulevan, jos ei ole mahdollisuutta väistää pois alta. Toki henkisesti osasimme jo varautua vaikeuksiin paremmin.

Vaikka siihen tottuu, että oman lapsen sopeutumiskipuilu tuottaa huolta, epävarmuutta, alakuloa, voimattomuutta ja riittämättömyyden tunnetta, niin eipä tämä mitään hupia ole. Onneksi sentään nykyisin pystyy antamaan tunteiden tulla ja mennä, pitämään itsensä kasassa ja luottamaan siihen, että kyllä taas kaikki järjestyy. Sitä vaan miettii, että kuinka kauan siinä tällä kertaa kestää.

Voisiko kouluun siirtymistä edelleen helpottaa?

Emme ole myöskään tällä kertaa yksin. Lapsi sai aloittaa suoraan pienryhmässä ymmärtävän opettajan ja ihanan avustajan kanssa. Lisäksi HUS:llä työskentelevä toimintaterapeutti otti hienosti koppia, kun soitimme apua. Hän kiirehti siirtoa lastenpsykiatriselle (siirtyminen pois pienten lasten puolelta ollut hidasta), otti asiakseen hakea koulun kanssa ratkaisuja sekä muulla tavoin viestitti, että tukea on saatavilla akuutissa tilanteessa.

Kouluun siirtymisen nivelvaihe on kova paikka monille nepsyille, ja kaikki mahdollinen pitäisi tehdä sen eteen, että tästä siirtymästä saataisiin mahdollisimman pehmeä. Minulle ei ole vieläkään valjennut, miksi esimerkiksi psykiatrisella yksikönvaihto pienten lasten puolelta kouluikäisten puolelle täytyy ajoittaa juuri koulujen alkuun, kun eikö juuri siinä vaiheessa olisi hyötyä pitkäaikaisiin hoitosuhteisiin tukeutumisesta?

Ehkä kaipaisin myös jonkinlaista saattaen vaihtamista eskarin ja koulun välillä siten, että koulua kokeiltaisiin jo toukokuussa tai jollain muulla vaihtoehtoisella tavalla, jossa läsnäolevat aikuiset, kaverit, toimintaympäristö ja toimintatavat eivät vaihdu loman jälkeen kertarysäyksellä. Tiedän, että lapsia valmistellaan koulutaipaleelle paljon aiempaa enemmän, mutta vieläkin kaipaisin ainakin osalle lapsista enemmän tukea.

Koulun alku on joka tapauksessa iso ponnistus, kun on kyettävä sopeutumaan uuteen ympäristöön. Erilaiset toimintakykyrajoitteet tekevät ponnistuksesta vielä haastavamman. Jos muutos on suuri neurotyypillisillekin lapsille, niin monelle neurokirjon lapselle se voi olla henkeäsalpaavan suuri loikka tuntemattomaan. Ei ihme, jos vaikeuksia tulee.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.