Järki & tunteet, Oireet & elämä

Nöyryyttävissä tilanteissa reagointi on vaikeaa

Miten pitäisi toimia tilanteissa, joissa muut ihmiset suhtautuvat erityislapsiin tai ylipäätään erilaisuuteen halveksuen, ilkeästi, alentuvasti tai muulla tavoin epäasiallisesti? Näitä nöyryyttäviä tilanteitahan meille erityisvanhemmille tulee eteen, toisille enemmän toisille vähemmän.

Sain viestin, jossa eräs vanhempi kertoi omasta kokemuksestaan tällaisessa nöyryyttävässä tilanteessa. Kyseessä on sama erityisvanhempi ja puheterapeutti, jonka ajatuksia olen aiemminkin siteerannut blogissani. Tämänkertainen tarina menee näin:

Olimme isossa kaupassa kassajonossa ja Kuopus vahingossa otti kaksi muovipussia, vaikka yksi riitti. Kassamyyjä kysyi, tarvitaanko yksi vai kaksi. Kun sanoin yhden riittävän, hän pyysi vieressäni seisovaa Kuopusta laittamaan sen takaisin pussikasaan. Minä olin maksamassa ja ainut mitä aivoissa kulki, oli että nyt tilanne ei ollut helpoin mahdollinen vaikeista pakko-oireista kärsivälle autistinuorellemme Kuopukselle. Hän yritti laskostella muovipussia takaisin ja toisti sitä uudestaan ja uudestaan. Perässä tulevista kassajonossa olijoista yksi nainen alkoi nauraa ja oli jotenkin huvittunut koko tilanteesta. Kuopus pääsi muovipussin laitosta eteenpäin ja minä nyökkäsin hänelle hyväksyvästi, ollen itse varmana tilanteesta, että hän hoitaa tilannetta niin hyvin kuin osaa. Toivoin varmuuden ja kannustuksen siirtyvän katseena ja eleinä omalle pojalle. Puna hänen poskillaan laski. Kun taas toinen ns. neurotyypillinen ei ehkä toiminut todellakaan ihmisarvoa kunnioittavasti.

Erityislapsen äiti jatkoi vielä viestissään pohdintaansa edelleen:

Kassajonot ovat usein ihmiskunta ja yhteiskunta pienoiskoossa. Siinä nähdään, miten heikommat pärjäävät ja miten vahvemmat heitä kohtelevat. Siinä nähdään, mitkä säännöt pätevät, kuka on arvostettu ja millä perusteilla. Kohdellaanko kaikkia samanarvoisina? Entä ovatko toiset omasta mielestään oikeutettuja nauramaan näille erityislapsillemme/
-nuorille kuin sirkuksen pelleille? Eivät ole.

En tiedä, miten olisin heille (kassajonossa meidän takana tulleille, Kuopukselle nauraville) asiasta sanonut. Olisin toivonut, että olisin voinut antaa heille katsottavaksi elämämme filminauhana ja kaikkine kyyneleineen ja tuskineen. Kuopuksen kaikki onnistumiset, mutta myös kaikki kiusaamisista syntyneet arvet ja tarpeettomuuden tunteen, joka nuorella usein on tässä yhteiskunnassa. Ja sen jälkeen olisin halunnut nähdä, miten he olisivat Kuopukseeni suhtautuneet. Olisin halunnut nähdä heidän silmänsä silloin.

Halusin jakaa tämän tarinan kanssanne (olin saanut siihen luvan), koska näihin tapahtumiin ja pohdintoihin moni varmasti pystyy samaistumaan. Minä ainakin pystyn – ja vahvasti! Samaistun erityisesti siihen, että kiusallisissa ja epämiellyttävissä tilanteissa sitä menee ihan sanattomaksi eikä osaa reagoida ihmisten typeryyteen tai tietämättömyyteen oikein mitenkään.

Miten toimia nöyryyttävissä tilanteissa?

Vasta jälkikäteen tulee mieleen asioita, joita olisi voinut sanoa tai tehdä tuollaisessa tilanteessa. Sitten sitä voi samalla taas vähän soimata itseään omasta hölmöydestään, kun ei ole osannut reagoida tilanteessa oikein. Toisaalta, vaikka ihailenkin suuresti sellaisia tyyppejä, jotka ovat sanavalmiita tiukoissakin paikoissa, niin suurin osa meistä taitaa reagoida oudoissa tilanteissa tavoilla, joita jälkikäteen ei ehkä pidäkään parhaana mahdollisena tapana.

En osaa oikein sanoa, onko hyödyllisempää puolustautua ja pyrkiä osoittamaan ihmisille, että heidän tulisi miettiä, miten he kanssaihmisiä kohtelevat, vai olisiko hyödyllisempää vain kylmän viileästi sivuuttaa tapahtuma ja ajatella, että vähänpä tuokin tuossa tietää asioista?

Kaipa se on tapauskohtaista. Eivät ihmiset välttämättä pahaa tarkoita, joskus naurukin saattaa olla tarkoitettu hyväntahtoiseksi. Jos ei tunnista erilaisuuden syytä, ei ehkä osaa ajatella toimintansa vaikutusta lapseen tai hänen vanhempaansa. Niissä tilanteissa olisi hyvä pystyä näille ihmisille kertomaan, mistä on kyse. Sitten taas niissä tapauksissa, joissa kyseessä on ihan vain asennevika, on ehkä vain paikallaan olla noteeraamatta koko asiaa.

Mutta mitä siitä pitäisi sitten lapselle sanoa? Ennenhän aina lapsille opetettiin, ettei tuollaisesta kannata välittää, mutta enpä ole sitä mieltä, että niin välttämättä kannattaa lapselle sanoa. Koska kyllä se tuntuu pahalta! Ja sen pitää voida tuntua pahalta. Ja siksi erityisesti muiden ihmisten tulisi todellakin välittää siitä, miten poikkeavalla tavalla toimiviin kanssaihmisiin suhtautuvat.

Jos erityislasta opettaa vain sietämään kaikenlaista kiusaamista, arvostelua ja moitteita, niin se ei voi olla hyväksi itsetunnolle ja minäkuvan kehittymiselle. Vaikka paksunahkaisuudesta ei ole lainkaan haittaa, on silti opetettava, että nöyryyttävä suhtautuminen erilaisuuteen ei ole oikein eikä sitä tarvitse opetella sietämään. Jos en kykene aina puuttumaan toisten ihmisten huonoon käytökseen tilanteen vaatimalla tavalla, niin ainakin pyrin edes opettamaan lapsille, että ymmärtämätön, ilkeä ja nöyryyttävä käytös heitä kohtaa ei ole todellakaan oikein!

2 Comments on “Nöyryyttävissä tilanteissa reagointi on vaikeaa

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.