Järki & tunteet, Oireet & elämä

Happinaamari ensin itselle – mahdoton tehtävä?

Missä ne lasten saappaat ovat? Voi ei, taas ollaan myöhässä. Palaveri alkaa puolen tunnin päästä, eikä vielä olla edes ovesta ulkona. Pahus, unohdin hankkia retkipäivän eväät päiväkotiin. Miksi tuokin lelu oli taas pakko rikkoa. No nyt alkoi taas tappelu. Joskus tuossa vielä käy todella huonosti…

Vanhemmuus on stressitila, erityislapsen vanhemmuus vielä voimakkaampi stressitila. Stressi on elimistön reaktio tilanteisiin, joissa emme koe selviytyvämme ympäristön vaatimuksista. Stressi ohjaa käyttäytymistämme ja krooninen stressi muovaa jopa aivojamme. Sopivina annoksina stressi auttaa meitä tekemään parhaamme, mutta liiallinen stressi heikentää kykyämme hallita itseämme.

Stressin aiheita meillä vanhemmilla kyllä riittää. Ruuhkavuosina pitäisi hoitaa lapset, työt ja muut velvoitteet sekä nivoa nämä kaikki sujuvasti yhteen. Kun perheessä on erityislapsia, tulee koko kuormitus moninkertaiseksi. On mahdutettava samaan pakettiin vielä lääkärikäynnit, kuntoutukset, epätietoisuus tulevasta, lapsen muut erityistarpeet sekä vanhemman entistä hankalammat ja ristiriitaisemmat tunteet.

Stressaantunut vanhempi on kuin villieläin: äreä pentujaan suojeleva karhu, pahaa maailmaa kolossaan piileskelevä hiiri tai jahtaamalla loppuun uuvutettu saalis. Stressi heikentää keskittymis- ja toimintakykyä, pudottaa mielialan ja voi pilata jopa yöunet. On siis selvää, että pärjätäksemme, meidän tulee hallita stressiä ja huolehtia itsestämme.                      .

Ja niinhän sitä meille nykyisin toitotetaan: jos haluat huolehtia muista, on sinun ensiksi huolehdittava itsestäsi. Yksi usein toistuva vertaus on lentokoneiden happinaamarit. Jokaisella lennollahan meille ohjeistetaan, että happinaamari tulee asettaa ensiksi itselle ennen kuin voi auttaa muita.

Mutta jos lentokoneesi joutuisi todella pahaan hätätilanteeseen ja happinaamarit putoaisivat alas, niin mitenhän siinä oikeasti kävisi? Lentoemännät ovat lakanneet hymyilemästä, kone tärisee uhkaavasti, ihmiset kirkuvat ja happi uhkaa loppua. Vihdoin happinaamarit tipahtavat alas, ja muistat kymmeniä kertoja kuulleesi, että happinaamari tulee asettaa ensin itselle. Samaan aikaan oma lapsesi huutaa hädissään vieressäsi. Miten on, kykenisitkö laittamaan naamarin ensin itsellesi?

Todennäköisesti meidät on evoluution kautta ohjelmoitu suojelemaan jälkikasvuamme niin vaistomaisesti, että monella meistä oman lapsen hätä peittää altaan kaiken järkipuheen happinaamareista ja itsestä huolehtimisesta. Monet erityislasten vanhemmat joutuvat elämään arkea, jossa tällainen hätälaskun uhka on koko ajan läsnä. Ikinä ei voi olla varma, mihin suuntaan lapsen vointi tai käytös kehittyy. Siinäpä stressiä kerrakseen.

Yksi vanhemmuuden suurista tuskista on, ettemme kykene useinkaan täyttämään omia vaatimuksiamme. Luomme tavoitekuvan hyvästä vanhemmuudesta, mutta omilla mittareillamme saamme parhaimmillaankin tyytyä keskinkertaisuuteen. Stressi heikentää kykyämme saavuttaa ihanteitamme ja suoriutumispaineet vastaavasti lisäävät stressiämme. Kierrettä on vaikea katkaista.

Jokainen meistä haluaisi olla aina paras versio itsestään, mutta sellaisia voimavaroja ei ole kenellekään suotu. On kyettävä antamaan myöten omalle riittämättömyydelleen. On otettava lomaa vanhemmuuden paineista ja tukahduttavista vaatimuksista. Jotta stressi ei ota meistä niskalenkkiä, on välillä irrottauduttava kokonaan stressin aiheuttajasta. Jonkun muun pitäisi ottaa koppi välillä.

Monille vanhemmille saattaa riittää vapaailta ilman lapsia silloin tällöin, omat viikoittaiset harrastukset ja pienet hengähdyshetket omien ajatusten kanssa. Erityislasten vanhemmilla jo näiden perusasioiden järjestäminen voi olla työn takana. Tarvitaan entistä vahvempaa läheisverkoston tukea, kotiapua, omaishoidon vapaapäiviä ja muita tuettuja mahdollisuuksia irrottautua kotielämän kaaoksesta.

Kaikilla perheillä ei ole tätä nykyä tasavertaisia mahdollisuuksia saada apua ja tukea elämäänsä. Oikeanlaisen tuen saanti riippuu liikaa asuinpaikasta, lasten diagnooseista, omista voimavaroista, rahasta tai jopa yksittäisistä virkamiehistä. Mutta vaikka stressaavaan elämäntilanteeseen olisi tarjolla miten paljon apua tahansa, jää jäljelle vielä yksi kysymys: kuinka kykenevä olet ottamaan taukoa rakkaasta lapsestasi?

Tämä kolumni on julkaistu Tukilinja-lehdessä (6/2018). Tukilinja-lehden voi tilata ja lukea Lehtiluukusta.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.