Hyvinvointi & elämäntavat, Oireet & elämä

Erityisvanhempien mielenterveysoireet on vaiettu ilmiö

Elämä erityislasten kanssa voi olla hyvin kuormittavaa, ja vanhempien jaksaminen on silloin koetuksella. Apua ja tukea ei aina saa, ja joskus avun hakemisen kynnys on korkea. Seuraukset vanhempien mielenterveydelle voivat olla kovat. Siitä voi olla vaikeaa puhua avoimesti kenellekään.

Erityisvanhemmat joutuvat käymään läpi pitkän prosessin tullakseen sinuiksi lapsensa poikkeavuuden kanssa ja oppiakseen sopeutumaan muuttuneen elämän vaatimiin ehtoihin. Erityisvanhemman elämässä on lisäksi lukuisia mielenterveyden häiriöille altistavia tekijöitä, kuten stressiä, unettomuutta, levon puutetta, jatkuvaa huolta ja heikosti aikaa oman kehon ja mielen huoltamiselle.

Ei ole siis yllättävää, että moni meistä välillä (tai usein) uupuu tai kärsii masennusoireista. Väittäisin, että erilaiset mielenterveysoireet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. En tiedä, löytyykö erityislasten vanhempien jaksamisesta sen kummempaa tutkittua tietoa, mutta mielenterveysomaisia koskeva tutkimustieto on varmasti ainakin suuntaa antava myös erityisvanhempien osalta:

 

Masennusta ja uupumusta tosin myös mystifioidaan ihan turhaan. Ne ovat osa elämää siinä missä kaatuminen ja jalan murtaminen kevätliukkailla tai geeneistä ja ruokavaliosta johtuvat verisuonisairaudet. Toisiin ne iskevät kovemmin ja toiset pääsevät helpommalla. Meidän vanhempien olisi itsekin hyvä muistaa, ettei se tee kenestäkään huonoa vanhempaa, jos käy terapiassa, syö masennuslääkkeitä tai muulla tavoin tukee ja huoltaa heikentynyttä mielenterveyttään.

Avun hakemiseen liittyy pelkoja

Jaksamiseen ja mielenterveyden oireisiin liittyvä avun hakeminen tai edes asiasta puhuminen voi olla korkean kynnyksen takana. Pelkona on leimautuminen ja kielteiset seuraukset. Mielenterveyshäiriöihin liittyvä stigma on tietysti pelkona kaikilla, mutta lapsiperheillä ja varsinkin erityislapsiperheillä pelkona on myös lastensuojelun väärät tai ylimitoitetut toimet.

Olen kuullut todella monen erityisvanhemman kertomuksia siitä, miten lastensuojelu oli ihan vihoviimeinen paikka avun hakemiseen – niissäkin tapauksissa, kun sinne on itse haukeuduttu. Ja kun neuropsykiatrisesta oireilusta kärsivän lapsen vanhempi kertoo kenelle tahansa omasta arjestaan kaikkine haasteinen, ei usein muulle luukulle enää osatakaan ohjata kuin lastensuojeluun, koska kukaan muu ei välttämättä ota perheestä koppia.

Silloin, kun me emme vielä saaneet tarvittavaa tukea lapsellemme ja perheellemme, olimme mekin jonkin aikaa lastensuojelun asiakkaina. Oli siitä myös jonkin verran apua pahimpina kausina, mutta aika nopeasti lastensuojelu tuli tulokseen, että heillä ei ole meille muuta tarjota kuin lapsen huostaanotto. Myönsivät kyllä itsekin, että ei se meidän tilanteessamme ole optimaalinen ratkaisu, kun vikaa ei ole missään muussa kuin siinä, ettemme saa lapsellemme tarvittavaa psykiatrista hoitoa.

Jos kynnys ehdottaa tuollaista ratkaisua erityislapsiperheelle on noin matala, ei ole ihme, että ihmiset eivät uskalla hakea apua ajoissa tai puhua ongelmistaan. Kun tarvittaisiin vain vähän lisäapua ja oikeaaa hoitoa, on aika kohtuutonta joutua pelkäämään lapsensa menettämistä. Silti samanlaista tarinaa kertovat monet muutkin. Kaipa tämäkin juontaa juurensa vain neuropsykiatrisen osaamisen ja aihepiirin tuntemuksen puutteesta.

Siltikin suosittelen apua hakemaan. Kun oma jaksaminen loppuu tai mielenterveys järkkyy, ei tilanne pääty hyvin, jos auttavia tahoja ei jostain ilmaannu tueksi. Minä olen ainakin oppinut myöntämään omat jaksamisen rajani. Se on aika helpottavaakin, kun ei tarvitse leikkiä yli-ihmistä. Ja kun avaa suunsa ajoissa, on mahdollista hoitaa asiat ja oman jaksamisensa kuntoon ennen totaalista romahdusta – jos vain apua jostain sattuu saamaan.

3 Comments on “Erityisvanhempien mielenterveysoireet on vaiettu ilmiö

  1. Totta tämäkin. Täällä koulu paikkaa osaamisensa puutetta erityislapsen kohdalla tekemällä lastensuojeluilmoituksen. Ja sitten minä ja lastensuojelu nostamme kädet pystyyn.

    1. Juu, tuo kyllä tuntuu välillä naurettavalta, että koulut (ja kaikki muutkin) joutuvat tiettyjen olosuhteiden täyttyessä tekemään lasun aina, vaikka hyvin tiedettäisiin, ettei siitä ole mitään apua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *